maanantai 28. helmikuuta 2011

Mitä tästä opimme

vai opimmeko mitään?

Tässä eräänä päivänä avokki vaihtoi lakanat ja sitä ennen tietenkin otti entiset pois ja pisti koneeseen pyörimään. Pyykkiä kuivumaan laittaessaan hän löysi lakanan mutkasta yhden kummallisen värisen villasukan, puhtaan sellaisen. Mitä tästä opimme? Kannattaako unisukkia jättää peitonmutkaan ja kannattaako unisukkia ylipäätään neuloa mehulla värjätystä langasta? Ei kannata.


Kannattaisko pieni reiän alku korjata ajoissa eikä vasta pesun jälkeen kun se on suurentunut ja kun ei enää ole saman väristä paikkauslankaa (tuo kellertävä viiru oikean sukan reunassa)? Kannattaisi.


Onneksi sukasta lähtenyt väri ei tarttunut pestyihin lakanoihin eli kai se tuo toinenkin sukka on laitettava kuudenkympin lakanapesuun että siitä tulis samanvärinen. On muuten lämpöiset ja hyvin säilyneet sukat, vaikka ovat jo kolmatta vuotta vanhat. Tosin enpä ole käyttänyt näitä kuin unisukkina.

Tässä viime vuosina on tullut neulottua noita tossuja aikalailla ja nyt voin kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, ettei langan paksuus takaa tossun tahi sukan kestävyyttä. Olen kuluttanut muutamat tossut ihan puhki ja laiskana paikkaajana olen heittänyt ne menemään. Melkein samassa ajassa kun kursin suurta reikää, neulon uudet tossut. No yhdet tossut paikkasin ja toisiin laitoin jossain vaiheessa liukuesteet. Kannattako tehdä liukuesteet vanhoista nappulahanskoista?


Kuten kuvasta näkee, ei kannata. Se on liian ohutta, ehkä estää hiukan liukkautta mutta kuluu ihan ohueksi eikä juuri paranna pohjan kestävyyttä. Mitä tästä opimme? Kannattaa tehdä kunnon pohjalliset vaikkapa vanhasta vanutetusta villapaidasta ja ommella ne jonkinsortin pistoilla tossun pohjiin.


Näillä tämän talven pakkasilla nämä tossukat ovat olleet taivaallisen lämpimät. Kestävyyttä ja toimivuutta testataan edelleen.

No mitähän tässä olisi vielä opittu? Ehkä on vielä liian aikaista mennä sanomaan, mutta voi olla että päin mäntyäkin menneestä työstä voi vielä kehkeytyä jotakin. Ainakin usko ja yritys on, jos nyt ei aivan hirmuinen niin yritys kuitenkin.


Ehkä tästä vielä joskus tai sitten en hiisku sanaakaan.

Olen neulomassa kaverille villatakkia, jonka ohje löytyy muistaakseni jostain viime vuoden Suuresta Käsityölehdestä. Lehdessä neule on Kaarroketakki nimellä, mutta kun etsiskelin Ravelrystä sitä, niin sieltä ja muualtakin se löytyi nimellä Aconite. Miksihän kyseisessä lehdessä ei ole käytetty tuota nimeä kun kerta malli ja suunnittelija on sama? Olen neulonut kaarrokepalmikon ohjeen mukaan ja nyt tuli uskonpuute.


Tuo kaarroke vaikuttaa ihan älyttömän pitkältä vaikka tekisin sen pienimmän mitoituksen mukaan. Olen tässä pari päivää pähkäillyt, että mitä teen? Luotanko itseeni ja lyhennän kaarroketta ja muokkaan ohjetta vai uskonko painettuun sanaan?

Ja lopuksi jotain ihmeellistä, ei ehkä muualla mutta tässä talossa ainakin. Vähän huonolla hoidolla ollut orkidea yllätti ja innostui kukkimaan.


Mitä tästä opimme? Luonto on ihmeellinen ja kukat voivat olla todella sinnikkäitä.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Buerre beaivi 3

eli vuosi ja toinenkin on taas vierähtänyt edellisistä saman nimisestä postauksista. Wiikon Wanha kunnioittaa saamelaisten kansallispäivää muutamalla "alkuperäiskansakuvalla", jotka sattuivat löytymään laatikoista.

Näistä Nili-Ailin tekemistä nukeista oli juttua vuosi sitten. Tämän kuvan on ottanut tädin ex-mies jostakin Sodankylässä olleesta näyttelystä. Ihan on niinkuin sukulainen näille meidän nukeille.


Ja tässä kuvassa itse nukentekijä Nili-Aili eli Aili Mattus.


Ai kun olisi aikaa ja taitoa niin kokeilisin itsekin nukentekoa. Muutama idea on pyörinyt päässä mutta saa nähdä toteutuuko koskaan.

Meinasin leipoa kampanisuja päivän kunniaksi mutta taitaa jäädä haaveeksi. Ja nyt vasta hokasin, että pakkasessa olis ollut poronlihaa (synttärilahja enolta, kiitos sinne Ivaloon :), josta olis voinut tehdä poronkäristystä, njam. No, joku toinen päivä. Illalla kannattaa muuten katsoa Yle ykköseltä dokumentti Suomi tuli saamenmaahan.